Innostuskoulussa

Marja-Leenan lennokas teksti nappaa hetkessä lukijansa uutta luoviin tuuliin. Vaikka tekstin pääosassa ovatkin oppilaat, niin toki teksti kertoo myös luovasta opettajasta, jolla on taito ”puuttumatta sorkkimatta” innostaa oppilaansa kohti oppimisen erilaisia tavoitteita.

innoK

Itse koen olevani kummajainen koulumaailmassa. Koululaisena olin liian nopea, äänekäs ja itsepäinen. Hain aikoinaan opettajaksi, koska ajattelin opettajien olevan edelläkävijöitä uusien asioiden ja ajatusten kehittämisessä ja jakamisessa. Opettajaksi valmistuttuani oivalsin pian, että asia oli itse asiassa päinvastoin – kaavaa ei saanut rikkoa.

Huomasin pian olevani sama nopea, äänekäs ja itsepäinen – joukkoon sopimaton, aivan kuten oppilaana. Nyt olen kuitenkin pöydän toisella puolella – minulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä luokassa tapahtuu.

Aloitettuani työni totesin pian, että malli, jossa opettaja opettaa ja lapset oppivat samaan tahtiin, ei toiminut. Näin lähdin matkalle, jolla olen edelleen – en ole koskaan valmis.

Oivalsin heti, että minun on itse lähdettävä matkalle löytääkseni oman opettajuuteni – siinä tärkeimmässä roolissa on tutustuminen omaan itseeni.

Minun oli ensin kohdattava itseni – omat pelkoni ja ahdistukseni – jotta löytäisin oman opettajuuteni. Vain sitä kautta on ollut mahdollisuus lähteä pohtimaan sitä, mitä on opettajuus. Koen, että opettajan on oltava itse innostunut oppimaan – on oltava utelias kaikelle uudelle.

Ensimmäinen käänne
Ensimmäinen muutos tapahtui jo 90-luvun lopussa, jolloin siirryin viikkotavoitteisiin. Tämä muutos mahdollisti, sen että lapset saattoivat vaikuttaa siihen, miten ja missä oppivat. Opiskelin montessoripedagogiikkaa (montessoriohjaaja) ja sieltä työskentelyyn tuli tärkein muutos – ryhdyin ajattelemaan itsestäni ohjaajana, rinnallakulkijana, en tiedonjakajana.

Lapset saavat työskentelevät yhdessä toisiaan auttaen. Samaan aikaan lapset voivat työskennellä erilaisten opiskelutehtävien parissa yksin tai yhdessä. Punainen lanka opetuksessani on, että lapset saavat itse vaikuttaa siihen, miten, missä ja mitä he opiskelevat.

Tavoitteenani on, että jokainen saa tuntea, että hänet nähdään ihmisenä ja hyväksytään sellaisena. En arvioi tai arvostele lasta ominaisuuksien perusteella – erilaiset temperamentit hyväksytään: hitaat, nopeat, hiljaiset, äänekkäät. Minun on täytynyt nopeana ja äänekkäänä ihmisenä opetella kärsivällisyyttä ja oivaltaa, että ajankäsitys ei ole sama kaikilla.

Koen, että kasvuprosessissa on tärkeää, että lapset oppivat tuntemaan itsensä – oppivat oivaltamaan omat vahvuutensa, omat heikkoutensa, miten toimivat yksin tai ryhmässä.

Sosiaaliset taidot ovat tässä keskeisessä roolissa – toisten kohtaaminen. Oppimisprosessissa on tärkeintä prosessi ei lopputulos. Mitä opit tehtävää tehdessä itsestäsi ja muista. Suorittamisen kulttuurista on vaikea päästä irti – sekä itse että lapset sortuvat siihen helposti. Minun on täytynyt opetella hyväksymään, että yli oppiainerajojen menevissä projekteissa menee paljon aikaa. Se, että lapset tekevät samaan aikaan erilaisia tehtäviä eri paikoissa, sopii minulle hyvin, sillä siedän hyvin kaaosta, epävarmuutta ja alati muuttuvia tilanteita. Tähän minua on valmistanut toimiminen puutarhayrittäjänä – siinä lyhyessä ajassa on osattava toimia ja reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Valmistuttuani opettajan ammattiin ihmettelin työn helppoutta – olinhan puutarhayrittäjän tyttönä tottunut työskentelemään tunteja laskematta etenkin satokaudella.

Ilmiöt oppimisympäristönä
Työskentelen edelleen teemoista käsin yli oppiainerajojen ilmiöpohjaisesti. Viime keväänä saimme valmiiksi dokumenttiprojektin; Enemmän samanlaista kuin erilaista. Hanke kesti yli puoli vuotta. Työskentely sai alkunsa itsenäisyyspäiväjuhlasta, jossa eräs poika kieltäytyi tanssimasta tumman tytön kanssa.

Ajattelin, että lasten olisi paneuduttava suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden henkilökohtaisesti.

Lapset tutustuivat dokumentin tekemiseen, käsikirjoittamiseen, kuvaamiseen, lyhytelokuviin. Työskentely tapahtui koulussa, haastateltavien kotona, oppimateriaalikeskuksessa, viikonloppuina. Projekti muuttui tekemisen aikana; alunperin teemana oli Erilaisuuden voima – nimi muuttui työskentelyn aikana, kun yhdessä totesimme, että meillä ihmisillä on enemmän yhdistäviä tekijöitä kuin erottavia tekijöitä.

Samaan aikaan luokassamme toimi opettajana Mikko Mankkinen, jolla on down syndroma oireyhtymä. Mikko ohjasi pienelle ryhmälle kerrallaan tiffanytöiden tekemisen. Roolit kääntyivät päälaelleen. Lapset totesivat tuon jälkeen, että tuon tekemisen myötä he oivalsivat, ettei Mikon näköisiä ihmisiä tarvitse pelätä tai että kuka tahansa voi oppia mitä hyvänsä.

Hienointa oli jälleen kerran huomata, kuinka innostuminen leviää ryhmässä: heitin idean ilmaan, toin luokkaan kamerat ja ammattilaisen. Tämän jälkeen lapset hoitivat kaiken itse: etsivät haastateltavan, tekivät kysymykset, tekivät kuvakäsikirjoituksen, sopivat aikataulut, hoitivat haastattelun, editoivat oppimateriaalikeskuksessa – kaikki tämä tapahtui ilman minun organisointia tai puuttumista!

Jälleen kerran lapset osoittivat, että he osaavat ja pystyvät, kun siihen vain antaa tilaa ja mahdollisuuden. Lopputulos on loistava! Ajatelkaa, mitä kaikkea opittiin tuon projektin kautta!

 

Mainokset